Haverin kultakaivoksen värikkäät vaiheet

ALKUVAIHEET

Ainakin jo 1700-luvun alkupuolella Viljakkala oli tunnettu malmiesiintymistään. Silloisen Ruotsi – Suomen Vuorikolleegion toimesta käynnistettiin toiminta malmivarojen löytämiseksi myös Suomen alueelta. Ruotsihan oli jo tuolloin hyödyntämässä omia rautamalmejaan ajankohtaan nähden varsin tehokkaasti. Läntisen tutkija lautakunnan jäsen korpraali Lindman ilmoitti Ansonmäen malmikentästä, joka sijaitsee kilometrin verran Haverista etelään. Haverin kaivosalue oli vielä tuolloin osa Kyrösjärven Inkulan saarta, joka vasta järven laskemisen yhteydessä liittyi varsinaiseen mantereeseen.

Vuonna 1730 tutki vuorimestari Daniel Tilas Viljakkalan malmikenttiä Ruotsi – Suomen kruunun toimeksiannosta ja totesi rautamalmia löytyvän, jonka johdosta hän ehdotti rautaruukin perustamista lähiympäristöön. Vuorikolleegio esitti tulosten perusteella yhtiön perustamista malmiesiintymän hyväksikäyttöä varten. Yhtiö perustettiin Turkuun ja vuonna 1733 se aloitti koelouhinnat Haverissa. Näin Haverista tuli yksi pohjoismaisen vanhimmista kaivoksista. Koelouhinta osoitti, että rautamalmia kyllä löytyy, mutta kuona-aineita on niin runsaasti, että yhtiö päätti lopettaa toimintansa. vielä tuolloin ei osattu arvioida, että kuona-aineet olivat kultaa, hopeaa ja kuparia. Tavoitteena oli puhdas rauta.

Vuonna 1790 löysi porvari Henric Ahlström malmia Haverin aittomäeltä, nykyiseltä kaivosmäeltä eli gruuvanmäeltä. Kaivosmäen omisti Turun yliopisto, sillä Haverin tila oli akatemiantalo. Sulatuskokeet osoittivat, että Haverin malmissa oli rautaa 53%. Oli kuitenkin selvää, ettei kaivostyö voinut kannattaa ilman lähellä olevia jalostuslaitoksia. Vuonna 1794 Ahlström rakensi kaivosmäelle pienen sulaton, joka kuitenkinosoittautui täysin kelvottomaksi.

Turun yliopiston konsistorit ja professorit, jotka pitivät kaivosta erittäin arvokkaana, saivat siitä vuosikymmeniksi aineistoa tutkimuksiinsa ja väitöskirjoihinsa. Yliopisto suunnitteli 1808 – 1809 sodan jälkeen kaivoksen avaamista, mutta kaivos ei kuitenkaan pystynyt tuottamaan muuta kuin asiakirjapinkkoja arkistoihin.

Tilaisuus kaivoksen avaamiselle näytti syntyvän, kun James Finlayson ryhtyi suuriin teollisuushankkeisiinsa Tampereella. Suomi oli tällä välin liitetty Venäjän keisarikuntaan hävityn sodan vuoksi, ja siksi keisarillinen senaatti päätti hankkia Finlaysonin tarvitsemat takkiraudat Haverin kaivokselta. Tarkemmassa tutkimuksessa selvisi, että Haverin malmialue oli silloisen käsityksen mukaan Suomen laajimpia ja sisälsi rautaa 57%. mutta että siinä oli haittana ”kuona-aineita”, jonka vuoksi kankiraudasta tuli haurasta.

TOSITOIMIIN

1842 perustivat N.J. Idman ja C.A. Ramsay rautamasuunin Tammerkosken niskaan Tampereelle. Tarvittava malmi oli tarkoitus louhia Haverista. louhintaa suoritettiin vuosittain n. 170 tonnia jonka määrä kuitenkin laski ”kuona-aineiden” takia n. 30 tonniin vuosittain 1840 luvun puolivälissä. Uusi aika koitti kuitenkin kun K.A Wasastjärna osti Tampereen masuunin sen entisiltä omistajilta. Wasastjärnan aikana kaivos eli uutta loistokauttaan, malmia louhittiin n. 150 tonnia vuosittain ja työssä oli parisenkymmentä miestä. Osa heistä oli Ruotsista tuotuja ammattimiehiä ja heillä oli omat tulkit, jotka samalla toimivat työnjohtajina kaivoksella. Työväellä oli kaivoksella kuusi omaa rakennusta, joihin kuhunkin mahtui useampi perhe. Alueella oli myös yhteinen ruokalarakennus ja ”herrojen huoneet” eli ”ruottalaisten puali” oli erikseen , jossa myös Wasatjärna asui kaivoksella käydessään. Tältä ajalta kaivosmäellä on muistona useita kaivoskuiluja, ns. gruuvan kuoppia, joilla oli jokaisella oma nimensä. Suurin oli kaikuva gruuva, joka oli 40 metriä syvä, sitten oli riihigruuva, pajagruuva, peltogruuva ja saunagruuva. Lisäksi oli vielä pienempiä ns. väligruuvia. Yhteistä kaikille oli että räjäytystyöt suoritettiin ruudilla.

Kelvollinen malmi vietiin sitten hevoskyydillä Tampereelle sulatettavaksi. Hevosmiehet olivat yksityisiä talollisia, yhtiöllä ei ollut omia hevosia. Kuormat punnittiin ennen lähtöä Haverissa ja rahtikuitti annettiin ajajille. Rahti maksettiin kuitteja vastaan Tampereella, mutta kuormia ei enää punnittu. Tästä syystä ajajat matkaa jouduttaakseen pudottivat kiviä kuormasta suurempien mäkien alle, joistakin paikoista Haverin malmikiviä löytyy röykkiöittäin vielä tänäkin päivänä. Kun kuormia ryhdyttiin hävikin takia punnitsemaan myös Tampereella, jatkoivat hevosmiehet kivien pudottelemista entiseen tapaan , mutta ryhtyivät ottamaan täydennystä Näsijärven rantakivistä viimeisen tasaisen taipaleen alussa. Tästä johtuen Haverin malmin valitettiin olevan kovin huonolaatuista. Korkeiden louhintakustannusten ja malmin ”huonon laadun” takia Tampereen masuuni pantiin seisomaan ja louhinta Haverissa päättyi, kunnes sekä kaivos, että masuuni myytiin uudelle yrittäjälle. Tampereen pellava ja rautateollisuus osakeyhtiölle, eli nykyiselle Tampellalle vuonna 1861. Tampella ei kuitenkaan ollut riittävän kiinnostunut kaivostoiminnasta, vaan louhi malmia vain sen verran kuin oli lain mukaan pakko kaivoksen omistamiseksi.

KULTA-AIKA

Vuoksenniska oy ryhtyi 1935 tutkimaan Haverin malmikenttää uudenaikaisin menetelmin. Rautamalmi määrä havaittiin verraten pieneksi, mutta samalla todettiin, että aikaisemmin haitallisena sivuaineena pidettyä kuparia oli taloudellisesti merkittäviä määriä. Yllättäen osoittautui myös, että malmin kiisupitoiset osat sisälsivät kultaa ja hopeaa erittäin louhintakelpoisin pitoisuuksin. Tuotantolaitosten rakentaminen aloitettiin sodan varjossa vuonna 1939 ja kuilut 50 ja 120 metrin syvyyksillä olevine tunneliverkostoineen saatiin valmiiksi 1942. Kaivoksen johtajaksi palkattiin ulkomailla laajasti kultakaivostoimintaan perehtynyt vapaaherra Erik Aminoff. Malmin louhinta tapahtui sekä n. 80 metrin syvyisessä avolouhoksessa, että maan alla. Louhittu malmi kuljetettiin diesel vetureiden vetämillä vaunuilla työtasojen verkostoa pitkin nostokiuluille. Hissikoneisto nosti malmin kaivostornissa olevaan siiloon, joka syötti murskaamoa. Kolmivaiheisessa murskauksessa malmi rouhittiin n 10 mm keskikokoon ja varastoitiin rikastamon siiloihin. Nämä syöttivät kuula myllyjä, jotka jauhoivat malmin 0.075 mm keskihienouteen, eli lähes pölyksi. Tämän jälkeen malmi vaahdotettiin syanoimislaitoksessa, jossa prosessissa kulta liuotetaan laimeaan natriumsyanidiliuokseen. Kulta jalostettiin ja valettiin sulatossa kilon painoisiksi myyntiharkoiksi. Kaivoksessa työskenteli 150 henkilöä ja puhdasta kultaa saatiin noin kilo työpäivää kohti. Turvatoimet olivat kaivoksella verraten tiukat. Laboratorioon jossa kulta erotettiin, oli avain vain kahdella miehellä, molemmilla eri lukkoon, joten heidän piti olla yhtäaikaa paikalla kun ovi avattiin. Kumpainenkaan ei päässyt sisään yksin. Kullan kuljettamista varten oli yhtiöllä luodinkestävä, panssaroitu auto, jonka takaosassa parooni Aminoff istui revolveri vierellään, kun kultaa vietiin markkinoille. Haverin kultaa käytettiin koru teollisuuden raaka-aineena, sekä valuuttavarantona, mm Helsingin olympiakisojen kultamitalit on tehty Haverin kullasta.

Vanhoista koneistoista ja osittain virheellisistä menetelmistä johtuen kullan saanti heikkeni -50 luvun lopulla ja kultaa meni satoja kiloja kaivosjätteen mukana hukkaan. Koko tuotantokoneisto olisi pitänyt uusia. kun samaan aikaan kullan maailmanmarkkinahinta putosi ja Vuoksenniska oy:llä oli vaihtoehtoisia kaivoshankkeita, päätettiin kaivostoiminta lopettaa alkuvuodesta 1961. Kaivostoiminta lopetettiin siitäkin huolimatta, että viimeinen koekuilu oli osoittautunut erittäin lupaavaksi ja eniten kultaa sisältäväksi sekä asiantuntijoiden lausunnot puolsivat yksimielisesti toiminnan jatkamista.

Haverissa on kultaa paitsi kallioperässä, myös alueen hiekassa, jopa huuhtomakelpoisin pitoisuuksin, paikoitellen 5 – 8 grammaa kultaa yhdessä maakuutiossa. Vertailun vuoksi todettakoon, että Lapin kulta-alueella on yleensä kultaa 3 – 5 grammaa kuutiossa maata. Haverin kultakaivos on Suomen ja tiettävästi koko Euroopankin ainoa puhtaasti kultaa kaivosmaisesti louhinut kultakaivos. Haverissa kullan emäkalliota ei tarvitse etsiä, se on jo paikalla.